Taidekokemus tunnekasvatuksen välineenä
Itkettää, mutta en tarkasti tiedä, mikä tunne sen aiheuttaa. Olen Tino Seghalin retrospektiivisessä näyttelyssä Berliinin Martin-Gropius-Baussa ja jo toista tuntia pimeässä tilassa yhtenä monien joukossa. Osa meistä on esiintyjiä, osa näyttelyvieraita, mutta emme tiedä ketkä. Pimeydessä kuuluu ja tuntuu koreografia liikettä, laulua, ihania biisejä. Juuri kun itken, joku lähestyy varovasti ja halaa minua. Itken lisää: elämän vaikeutta, haikeutta, kauneutta, ihmisyyttä.
Kuvailemani This Variation -teoksen äärellä tavoitin vahvan, perustavan laatuisen tunnekokemuksen, jonka alkuperää en osaa täysin paikantaa. Kokemus syntyi teoksesta, joka on taiteilijan suunnittelema ja rakentama, mutta vasta kokijan ja teoksen kohtaamisessa ilmentyvä. Samankaltaista kehollista tunnekokemusta tavoittelen omissa videoteoksissani. Kuvataiteilijana minulle on tärkeää, että teokseni synnyttää kokijassa jonkun tunteen ja ajatuksen. Jos ajatellaan, että mediataideteos on kommunikaatiota, se on minulle taiteilijana parhaimmillaan tunnekommunikaatiota, joka vaatii toteutuakseen vastavuoroisuutta. Tässä mielessä ei ole merkittävää, onko teoksen äärellä lapsi vai aikuinen, vaan miten kommunikaatio teoksen kanssa toteutuu.
Katsoin 5-vuotiaan lapsen kanssa videoteokseni Punahilkka ja susi, jossa noin 10-vuotias tyttö murisee metsänlaidassa eläimen lailla. Kysyin lapselta, mikä tunne tytöllä on hänen mielestään ja hän vastasi: sen sisällä on maanjäristys. Lapsen kuvailu on mielestäni osuva esimerkki siitä, miten taidekokemus voi toimia tunnekasvatuksen välineenä. Hän tunnisti teoksen ydintunteen ja kuvaili sitä osuvalla vertauksella, joka kuvaa teosta paljon tarkemmin kuin ’raivo’. Maanjäristys ihmisen sisällä on epämääräinen, ei ainoastaan negatiivisesti määrittynyt, tunteen fyysisyyttä kuvaava vertaus. Maanjäristys voisi olla myös positiivinen tai määrittelemätön voimantunne. Sana on tarkin kuulemani sanallinen kuvaus siitä, mitä pidän teokseni ydinkokemuksena.
5-vuotiaan tulkinta vastaa kokemuksiani lapsista videoteosteni katsojina. Usein varhaiskasvatusikäiset lapset ovat avoimia näkemänsä ja kokemansa edessä ja sanoittavat sitä kysyttäessä tarkasti ja omaperäisesti. Aikuisten katsomisen ja tulkinnan tavat ovat opittuja, erilaisten mediakuvastojen kerrostamia, kun lapsilla tulkinta voi olla hyvinkin toteavaa nähdyn tarkastelua. Taide tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa tunnetiloja, joita voi olla vaikea sanallistaa. Tino Seghalin teoksen äärellä tunnistin jonkin kaukaisen, hyvin tutun tunnetilan, joka otti minut valtaansa. Voin kuvailla kokemusta, mutta en sanallistaa tunnetilaa, sen nimeä.
Minna Suoniemi: Punahilkka ja susi
Toinen videoteokseni Iso paha näytti 5-vuotiaalle siltä kuin tuhat zombia karjuisi. Videon nainen oli hänen mukaansa tosi vihainen maailmalle. Kysyin, onko hänellä itsellään ollut tuo sama tunne, ja hän vastasi ettei ihan noin “raivoinen” olo, mutta melkein. Teosten aiheuttama tunnekokemus syntyy tunnistamisesta, siitä havainnosta, että sama tunne löytyy omasta kokemusmaailmasta. Jos kyseessä on epämukava tunne, sen olemassaolon voi haluta torjua ja kieltää. Tällöin myös teos saattaa aiheuttaa torjuntareaktion, mikä on sallittua. Taide voi tarjota kuitenkin mahdollisuuden tunteiden tunnistamiseen ja haltuunottoon sekä lapsille että aikuisille. Hankalan tunteen tunnistus johtaa pohdintaan tunteen alkuperästä omassa kokemushistoriassa ja lopulta tunteen hallintaan.
Vaikka lapsi on katsojana avoin, hänen on ehkä vaikea käsitellä näkemäänsä ja nimetä sitä. Siksi onkin tärkeää katsoa mediataideteoksia yhdessä lapsen kanssa ja olla mukana keskustellen sanoittamassa teosta. Teosta voi käsitellä myös muilla tavoin, esimerkiksi mediataiteen keinoin. Espoon modernin taiteen museo emmassa Saastamoisen säätiön kokoelmanäyttelyssä Kosketus Espoon esiopettajille järjestetyssä koulutuksessa teokseni Punahilkka ja susi kirvoitti esiopettajat keskustelemaan negatiivisten tunteiden ilmaisemisen mahdollisuudesta toimi lähtökohtana työpajatyöskentelylle.
Kouluttaja Terhi Kuoppalan suunnittelemassa työpajassa osallistujaryhmä katsoi ensin teoksen ilman ennakkotietoja sellaisena kuin se on installoituna museon kokoelmanäyttelyssä. Ryhmä esitti keskustelussaan teoksesta erilaisia tulkintoja. Osan mielestä tyttö leikki ja matki sutta, osalle tyttö näyttäytyi melko uhkaavana ja osa koki, että tyttöä uhataan ja hän puolustautuu.
Minna Suoniemi: Iso paha
“Raivoaminen on raskasta”, oli erään osallistujan kommentti. Työpajakeskustelussa käytiin läpi pidäkkeettömän vihan ilmaisua spontaanina ja impulsiivisena tekona. Mikä on sopivaa ja mistä mallit tunteiden ilmaisemiseen tulevat? Tarvitaanko tunnetaitojen harjoittelua? Raivoava lapsi voi kuvata myös lohduttomuutta, ehkä videon tyttö haluaa oikeutta tai kunnioitusta. Työpajassa pohdittiin tunteiden tunnistamisen ja nimeämisen vaikeutta. Tunteet sinänsä eivät ole oikein tai väärin, mutta kotona ja varhaiskasvatuksessa lasta täytyy ohjata sanoittamaan tunteitaan vahingoittamatta itseään tai muita.
Lopuksi teosta tulkittiin mediataiteen keinoin tekemällä itse mediataidetta. Näyttelytilaan oli tuotu sermi, joka läpivalaistiin takaapäin. Sermin taakse jokainen osallistuja sai mennä esittämään vuorollaan eri tunnetta siten, että katsojille sermin toisella puolella näkyi esiintyjän varjo. Tunnevarjo valokuvattiin tai videoitiin ja esityksen tunnetta purettiin keskustelussa. Samaa harjoitusta Kuoppala on kokeillut esioppilaiden kanssa, ja kokemukset ovat olleet hyviä.
Edellä kuvaamani työpaja on hyvä esimerkki tunnekasvatuksesta mediataiteen keinoin. Teosta ja sen aiheuttamia kokemuksia voi purkaa paitsi katsomalla ja keskustelemalla myös itse tekemällä. Pelottava hahmo ja tunnetila otetaan haltuun kokeilemalla oman kehon kautta, miltä tuntuu olla tuo hahmo – samastumalla pelon kohteeseen. Tällöin tulkinta saa uuden tason ja tunnetila otetaan haltuun kehollisessa kokemuksessa. Varhaiskasvatusikäisten lasten arjessa ja leikeissä media on läsnä, ja heille on luonnollista lähestyä maailmaa välineellisesti. Kameran edessä ja takana olo ovat orgaanisessa liikkeessä. Videolta itseään katsova lapsi voi käydä läpi ja tarkastella ulkopuolelta omaa kehollista kokemustaan. Lapsen kanssa voi keskustella itsen ja esityksen tai itsen ja kuvan välisistä eroista. Miltä tuntuu nähdä itsensä kuvassa? Miten erottaa minä kuvan minästä, mikä on totta ja oikea minä? Millaisia tunteita esitys aiheuttaa esittäjässä itsessään?
Mediataideteos tulee olemassa olevaksi ja kokonaiseksi vasta katsojan kokemuksessa. Sisareni kirjoittama teksti teoksestani Iso paha kuvaa teoksen äärellä koetun tunnekokemuksen ja tunnistamisen synnyttämää ajatteluketjua.
Iso paha on mulle vaikuttavin. Kun näin sen ensimmäistä kertaa isolla kankaalla äänien kanssa, mua alkoi itkettää. Ensin ajattelin että se johtui siitä että oot mun sisko ja tuli suru kun sulla oli niin paha olla siinä. Mutta ajateltuani asiaa enemmän, suru tulikin ehkä musta itsestä. Oon viime aikoina käsitellyt paljon omaa kiltin tytön syndroomaani, kykenemättömyyttäni riitelemään, raivoamaan. Mistä on peräisin ainainen haluni sovitella, välttää riitaa? Mistä on peräisin alitajuinen käsitykseni, että suuttunut nainen on naurettava, häpeällinen, lapsellinen, kun taas raivoava mies on ennemminkin pelottava, ja enemmän tosissaan? Miksi naisen raivo on sopimatonta? Ison pahan nainen ei hillitse raivoaan, mutta ei silti ole mielestäni naurettava tai häpeällinen. Olen kateellinen, haluaisin myös ilmaista suuttumukseni yhtä vapaasti.
Kohti sisäisiä ja ulkoisia maanjäristyksiä.
Seghal, Tino. This Variation. (2012/2015). Martin-Gropius-Bau, Berliini.
Suoniemi, Minna. Iso paha. (2008).
Suoniemi, Minna. Punahilkka ja Susi. (2012).
Sähköpostikeskustelu Emmassa 7.6.2016 järjestetystä esiopettajille suunnatusta koulutuksesta Terhi Kuoppalan kanssa 22.6.2016.
Kaisa Suoniemen sähköpostikirje teoksista Iso Paha (2008) ja Miss Kong (2008) 13.3.2009.
Minna Suoniemi (s.1972) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee liikkuvan kuvan ja installaation keinoin. Häntä kiinnostavat häiriö, virhe ja toisin tekeminen normia purkavina mahdollisuuksina, jotka tuovat näkyviin eri tavoin luonnollistuneet rakenteet ja mallit. Hän on käsitellyt teoksissaan naiskuvaa, valtasuhteita, perhettä ja äitiyttä teoksissaan, joiden teemat tiivistyvät visuaalisesti minimalistiseen mutta sisällöltään monikerroksiseen ilmaisuun. Hänen teoksiaan on ollut esillä laajasti Suomessa ja kansainvälisesti, muun muassa Emmassa, Kiasmassa, Moskovan modernin taiteen museossa ja Norjan valokuvataiteen museossa. Suoniemi toimii mediapedagogiikan lehtorina Aalto yliopiston taiteen laitoksella.
Minna Suoniemen teos Punahilkka ja susi on katsottavissa ja esitettävissä opetuksessa Mediataide kasvattaa! -verkkopalvelusta. Teos sopii kiukun ja vihan käsittelyyn. Huomioittehan, että videoteoksen ikäraja on 7 eikä teosta saa näyttää alle seitsenvuotiaille. Emme suosittele ikärajajouston käyttämistä kouluissa tai päiväkodeissa. Opettajien tulee katsoa teokset itse ennen esittämistä lapsille.