Klassinen tarinankerronta

On tärkeää tunnistaa klassinen tarinamuoto, sillä näytelmäelokuvien lisäksi myös monet tv-ohjelmat ja tietokonepelit rakennetaan nykyään draaman kaaren mukaisesti – jopa dokumentit ja tosi-tv -ohjelmat.

Tarinaelokuvien laajojen lonkeroiden ikävänä puolena on, että kerronnallisuuden ennakko-oletus siirtyy helposti oikeaan elämään. Televisio-ohjelmat ja elokuvat saattavat aiheuttaa lapselle paineita järjestää oman elämänsä tapahtumat tarinoiden mukaisiksi. Arki on kuitenkin harvoin median tarjoaman muotin mukaista.

Tässä osassa keskitytään draamaan. Tarinoita halutaan kertoa ja kuulla, sillä ne vetoavat tunteeseen; ne liikuttavat, ilahduttavat ja lohduttavat.

Tarinoita on kerrottu aina – aluksi leirinuotioilla ja vähitellen myös toreilla, hoveissa ja teattereissa. Tarinoita on myös tutkittu jo yli 2000 vuotta, sillä antiikin Kreikassa elänyt Aristoteles tutki draamaa jo 300-luvulla eaa. Hänen muistiinpanojensa pohjalta syntyi Runousoppi, jonka aiheena on erityisesti tragedia, mutta samoja periaatteita on sovellettu kaikkeen draamaan.

Aristoteles ja Runousoppi unohdettiin vuosisadoiksi, mutta löydettiin ja tulkittiin uudelleen 1500-luvun renessanssin eli klassisen kulttuurin uudelleensyntymän myötä.

Runousopin toinen uudelleensyntymä tapahtui 1920-luvun Hollywoodissa, jossa elokuvateollisuus kaipasi yleisiä periaatteita, joiden avulla saatiin tuotettua mahdollisimman vaikuttavia tarinoita. Syntyi klassinen tarinankerronta, jonka mukaan elokuvat käsikirjoitettiin 1920-luvun Hollywoodissa ja jonka mukaan ne yhä rakennetaan.

Vaikka muunkinlaisia elokuvia on toki olemassa, klassinen tarinamuoto variaatioineen elää yhä vahvana kulttuurissamme.

Mistä perinteinen tarina syntyy?

Alkuidea

Elokuvaan tarvitaan idea tai aihe eli se, mistä tarina kertoo. Käyttökelpoisia tarinan aiheita löytyy esimerkiksi tekijän omasta elämästä: kokemuksista, unista, lukemisista, sattumuksista jne.

Idean lisäksi elokuvalla on hyvä olla joku perusväittämä eli ajatus siitä, mitä tarinalla halutaan kertoa. Perusväittämä auttaa rakentamaan teosta eteenpäin. Se voi tarkentua myöhemmässäkin vaiheessa, kun tarinaa kehitellään ja kuvataan. Lopulta katsoja tekee kuitenkin oman tulkintansa teoksesta.

Aiheen valinnan jälkeen rakennetaan perustarina. Siihen tarvitaan draaman jännitettä synnyttäviä asioita kuten päähenkilö, vastavoimat ja konfliktit. Tarina päättyy loppuratkaisuun.

Päähenkilö

Päähenkilön toiminta vie tarinaa eteenpäin. Päähenkilö voi olla myös ryhmä, jolla on yhteinen tavoite. Tarina voi syntyä päähenkilön ympärille, mutta joskus taas syntyy ensin tarina ja vasta sen jälkeen tarinalle päähenkilö.

Päähenkilön lisäksi tyypillisiä hahmoja ovat riivaaja, joka aiheuttaa hankaluuksia päähenkilölle ja sankari, joka toimii yleensä riivaajan vastavoimana.

Vastavoimat

Klassinen tarinankerronta etenee vastavoimien taisteluna. Vastavoimat vastustavat päähenkilön pyrkimyksiä ja kasvattavat tarinaa kohti loppuratkaisua.

Päähenkilöllä voi olla monenlaisia vastavoimia: esim. päähenkilön sisäiset ristiriidat, henkilöiden väliset vastavoimat ja ympäristön vastavoimat.

Konflikti

Päähenkilön ja vastavoimien välille rakennetaan konflikti eli ristiriita. Toimivassa konfliktissa päähenkilö kohtaa tasavahvan vastavoiman. Konflikti voi olla myös yksi totuus toista totuutta vastaan.

Loppuratkaisu

Ei ole olennaista, onko tarinan loppu onnellinen vai onneton. Tärkeää on, että loppuratkaisu sekä yllättää katsojan että tuntuu perustellulta eli tuottaa emotionaalista tyydytystä.

Draaman kautta katsoja voi hahmottaa jotain oleellista ihmiselämästä. Usein hyvä tarina jättää katsojille myös tulkinnanvaraa.

Kuinka tarinan runko rakentuu?

Draama syntyy toisiaan loogisesti seuraavista tapahtumista ja kohtauksista. Kohtaukseksi sanotaan toimintaa, joka tapahtuu yhdessä paikassa ja ajassa.

Elokuvantekijä rajaa kaistaleen tilaa ja aikaa, johon tiivistyy jotain olennaista. Kukin kohtaus kuljettaa tarinaa eteenpäin ja vastaa kysymykseen ”mitä sitten tapahtuu”.

Pelkistetysti sanottuna draamassa on kolme vaihetta: alku, keskikohta ja loppu. Tarinan rungon hahmottamisessa käytetään usein myös kuusivaiheista dramaturgiakaavaa:

1. Alkusysäys herättää katsojan mielenkiinnon.

2. Esittely näyttää tapahtumaympäristön ja esittelee keskeiset henkilöt.

3. Syventäminen vie katsojan syvemmälle henkilöiden maailmaan.

4. Ristiriitojen kärjistys tarkoittaa käännekohtaan johtavaa toimintaa.

5. Ratkaisussa saadaan selville “voittaja”.

6. Häivytys tarkoittaa pehmeää laskua ulos elokuvan jännityksestä.

Keskustelut

Vuorosanojen kirjoittaminen aloitetaan yleensä vasta sitten, kun tarinan rakenne ja kohtaukset on mietitty. Hyvä yleisohje on: Näytä, älä kerro. Elokuvassa kertomisen tulisi tapahtua ensisijaisesti näyttämällä asioita ja vasta toissijaisesti puhumalla asioista.

Mykkäelokuvien kaudelta tuttuja välitekstejä- kään harvemmin tarvitaan – ainakaan sellaisia kuin ”kuusi vuotta myöhemmin”. Ajan kulkuakin voi kuvata monella tavalla, vaikka repimällä kalenterista sivuja.

Metaforinen tarina

Tarinan metaforisuus liittyy siihen, mitä tarinalla halutaan sanoa. Metaforinen tarina on lapsille tuttu esimerkiksi opettavaisista klassikkosaduista, joihin kiteytyy elämänviisautta.

Elokuvassa pintatarinalla tarkoitetaan varsinaista juonta, mutta hyvässä tarinassa juonen rinnalla kulkee myös ns. alatekstiä eli teema tai sanoma.

Tarina on eräänlainen metafora tärkeästä asiasta, jonka tekijä haluaa välittää. Ilman metaforaa tarinasta tulee arkisen lattea. Tärkeää on, että vastaanottajalle jää tilaa tulkita!

Tämä voi olla oppilaille hankala asia, mutta jyvälle pääsemistä helpottaa esimerkiksi keskustelut kaikkien tuntemista saduista ja niiden opetuksista.

Aika elokuvassa

Elokuvakerronnassa on erilaisia keinoja esittää aikaa. Yleensä ajan kulkua tiivistetään hurjasti. Katsoja ymmärtää tapahtumaketjuja, vaikka niistä näytettäisiin valikoidusti vain kohtauksia sieltä täältä.

Ajan kulkua voidaan myös hidastaa, jos esimerkiksi halutaan painottaa jotain tärkeää hetkeä elokuvassa. Hidastettu kuva on yleisin tapa pitkittää aikaa.

Tarinallisissa elokuvissa tapahtumat esitetään yleensä normaalissa, kronologisessa aikajärjestyksessä. Kohtausten väleistä jätetään epäolennaiset kohdat pois. Tätä kutsutaan lineaariseksi ajaksi.

Nonlineaarisessa ajassa tarinan kronologiaa rikotaan järjestelemällä tapahtumia uudelleen. Tarinassa voidaan siirtyä takautumiin ja muistoihin tai hypätä tulevaan aikaan. Nykyaikaa, mennyttä ja tulevaa aikaa voidaan myös sekoittaa keskenään.

Tarinan alussa voidaan esimerkiksi ensin näyttää loppuratkaisu ja sen jälkeen seurata siihen johtaneita tapahtumia. Tai voidaan siirtyä kuviteltuihin tapahtumiin, kuten tarinan henkilöiden unelmiin. Katsojan tulkittavaksi jää, mikä tapahtumista on kuvitelmaa ja mikä tarinan ns. todellisuutta.

Elokuvakerronnan tavanomaisia keinoja voi myös haastaa, kuten Anssi Kasitonni tekee teoksensa Liitäjät lopussa, jossa ajetaan amerikanraudalla metsätiellä.