ARTIKKELI: Aminkeng A Alemanji: LIPUT – Toiseuttaminen suomalaisissa kouluissa

Kuva Aminkeng A Alemanji

 

YK:n päivää vietetään Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan ratifioimisen 24.10.1945 vuosipäivänä. Silloin juhlistetaan ihannetta yhdistyneistä valtioista ympäri maailman, jotka yhdessä estävät toisen maailmansodan kaltaisten kriisien toistumisen.
Päivää vietetään vuosittain myös suomalaisissa kouluissa ja sen vietosta jää usein näkyvä jälki koulujen seinille, eritoten varhaiskasvatuksen ja alakoulujen luokissa, joissa identiteetiin kasvaminen ja identiteetin merkitsijät sekä niiden ymmärtäminen ovat ratkaisevassa roolissa. Kouluissa vietetään YK:n päivää eri tavoin. Monissa kouluissa eri maiden lippuja kuitenkin käytetään keskeisenä osana  juhlintaa.

Joissakin kouluissa ja päiväkodeissa lapset ovat saaneet suunnitella oman “alkuperämaansa” lipun. Lippujen tekemistä edeltävä prosessi jää kuitenkin monesti pimentoon. Erilaisuutta, moninaisuutta, yhtenäisyyttä ja monikulttuurisuutta koskevat keskustelut käydään usein sellaisten opettajien johdolla, joilla on vain rajattu määrä koulutusta ja kokemusta kriittiseen monikulttuurisuuskasvatukseen liittyvistä aiheista.

Eräänä YK:n päivänä hakiessani tyttäriäni päiväkodista näin, että molemmat pitelivät käsissään Kamerunin lippua. Asia häiritsi minua useastakin syystä:

– Miksi heillä oli Kamerunin lippu?

– Kuka oli päättänyt, että heille tulisi antaa Kamerunin lippu Suomen lipun sijaan?

– Ketkä lapset saavat Suomen lipun?

 

Miksi heillä oli Kamerunin lippu?

Olen itse kamerunilainen mutta lapseni ovat suomalaisia (toinen tyttäristäni on viettänyt vain kuukauden Kamerunissa). Mitä Kamerunin lippu tässä yhteydessä merkitsi? Kenen päämäärää palveli, että lapsille annettiin Kamerunin lippu Suomen lipun sijaan?

Kamerunin lipun tehtävänanto palvelee päiväkotia instituutiona antamalla sille väärän kuvan monimuotoisuudesta, josta Brittiläis-australialainen tutkija Sara Ahmed puhuu kirjassaan On Being Included (2014) – eräänlaisesta näennäismonimuotoisuudesta (wallpaper diversity). Instituutiot kahmivat mielellään kunniaa ”monikulttuurisuudestaan” tai ”monimuotoisuudestaan”, vaikka niillä ei olisi ymmärrystä siitä, mitä nämä asiat tosiasiallisesti merkitsevät. Monet instituutiot haluavat vaikuttaa moninaisilta sen sijaan että olisivat sitä.

Lippujen lisäksi instituutioiden julkisiin tiloihin saatetaan asettaa esille myös vähemmistöihin kuuluvien työntekijöiden tai opiskelijoiden kuvia monikulttuurisen vaikutelman antamiseksi. Jos nämä instituutiot, kuten koulut tai päiväkodit, panostaisivat yhtä paljon monimuotoisena olemiseen kuin mahdollisimman monimuotoisilta vaikuttamiseen, ne tarjoaisivat paljon tasa-arvoisemman kasvuympäristön.

 

Nähtyäni tyttärilläni Kamerunin lipun mietin:

Kuka oli päättänyt, että he tekisivät Kamerunin lipun Suomen lipun sijaan? Käyvätkö opettajat keskusteluja vanhempien tai lasten kanssa siitä, miten he näkevät alkuperänsä, kotimaansa ja kulttuuri-identiteettinsä? Entä keskustelut siitä, kumman lipun lapset itse asiassa haluaisivat tehdä, tai kumman lipun vanhemmat haluaisivat lapsensa tekevän?

Asia vaivasi minua erityisesti, koska jotkut ei-valkoiset lapset, tai lapset, joilla on maahanmuuttajataustaiset vanhemmat, eivät välttämättä halua itseänsä yhdistettävän tiettyyn osaan kansallista perintöään tai alkuperämaansa kansallisiin symboleihin (johtuen esimerkiksi sodasta tai  sisällissodasta). Joidenkin lasten vanhemmat tulevat maista, joissa poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset kriisit ovat arkipäivää, kun taas toisilla vanhemmilla ei ole virallista kotimaata.


Kenelle kuuluu Suomen lippu?

Voidaan tietysti sanoa, että lapset saivat lippunsa vanhempien kansallisen perinnön perusteella. Kysymys kuuluukin: milloin tämä perintö katkeaa? Yhden sukupolven jälkeen? Kahden, tai ehkä kolmen sukupolven jälkeen? Kenellä on oikeus päättää?

Myös kansallistettujen vanhempien lapset kohtaavat samantapaista toiseuttamista silloin, kun eivät sovi stereotyyppisen suomalaisuuden muottiin. Jos minä esimerkiksi olisin vaihtanut Kamerunin kansalaisuuden Suomen kansalaisuuteen, se tuskin olisi vaikuttanut tyttärieni YK:n päivän viettoon.

Mutta takaisin itse kysymykseen: Kuka saa heiluttaa Suomen lippua? Olen huomannut vastauksen usein yhä olevan: valkoiset lapset. Ja joka kerta kun niin käy, kyse on tyypillisestä toiseuttamisesta ja valkoisuuden käytännöistä hyvin aikaisessa vaiheessa. Se minkä lipun kukin piirtää saattaa tuntua vähäpätöiseltä asialta, mutta tämä kuuluu kouluissa ja varhaiskasvatuksessa niihin ratkaiseviin, varhaisiin hetkiin, jolloin käsityksiä suomalaisuudesta, “meistä” ja “muista”, Valkoisuudesta, sekä “valkoisesta” oletuksena ja “ei-valkoisesta toiseutena juurrutetaan meihin. Valkoisuus on systemaattinen, implisiittinen, historiallinen etulyöntiasema.. Valkoisuudelle valkoinen on perusolettamus. Suomen kohdalla valkoisuus ja suomalaisuus liittyvät läheisesti toisiinsa. Suomalainen on yhtä kuin valkoinen, vaikka valkoinen ei välttämättä ole aina suomalainen.

Lapset, joiden vanhemmat ovat valkoisia maahanmuuttajia, saavat luultavasti myös vanhempiensa ”maahanmuuttajaperinnön” lipun käteensä. Tämä ei kuitenkaan tee  käytännöstä vähemmän valkoista tai toiseuttavaa. Pohjimmiltaan se opettaa, tai antaa sellaisen mielikuvan, jossa suomalaisuus tarkoittaa kahdelle valkoiselle suomalaiselle syntymistä. Miten tätä ajattelua voisi muuttaa? Miten voimme toimia eri tavalla, nähdä eri tavalla, olla monimuotoisia – eikä vain osoittaa eroja?

 

Eteenpäin

On tärkeää ymmärtää, että on olennaista miten näitä alkuperän ja syntyperän kysymyksiä käsitellään. Käsitteellä ”valkoinen hauraus” kuvataan pyrkimyksiä kumota rasismin vaikutuksia ottamatta huomioon kaikkea peruuttamatonta historiaa ja siitä johtuvia jokapäiväisiä seurauksia rasismista kärsivien ihmisten elämässä.

Esimerkiksi “Valkoisia kyyneleitä”, vakuuttelua viattomuudesta ja suoranaista kiistämistä käytetään tukahduttamaan rotu- ja rasismikeskustelua ja suojaamaan valkoista itseä (omaa yksilöllistä/rodullista ylemmyydentunnetta) sen sijaan, että pyrittäisiin ymmärtämään rasismin järjestelmällistä luonnetta. Yksilöllisellä tasolla keskustelujen rodusta ja rasismista Suomessa tulisi pyrkiä valkoiseen nöyryyteen, pahoitteluun ja kohti aitoja rasisminvastaisia toimintaperiaatteita ja käytänteitä. Pelkkä suru tai huoli sorron rakenteista ei auta. Valkoiset kyyneleet eivät saa rasismin uhreja voimaan paremmin. Ne saattavat itse asiassa hukuttaa uhrien äänet ja pakottaa heidät omaksumaan empaattisen ja pahoittelevan asenteen, ottamaan vastuun valkoisen, hauraan henkilön tunteista.

Jos koulut ja päiväkodit kuitenkin päättävät juhlistaa YK:n päivää eri maiden lipuilla, tulisi heidän vastata yllä esitettyihin kysymyksiin. Ja jos niissä päätetään tehdä lippuja nimenomaan lapsen kansalaisuuteen perustuen, lasten tulisi saada oikeat liput. Jos lippuja jaetaan vanhempien kansalaisuuden perusteella, tulisi vanhempien olla prosessissa mukana sen sijaan, että vanhempien taustasta oletetaan asioita, jotka luovat pohjaa lapsen toiseuttamiselle jo varhaisessa vaiheessa kasvatusta.

Opettajien tulisi myös ymmärtää, että monimuotoisuuden symbolit (tässä tapauksessa liput, mutta myös esimerkiksi kyltit, jotka julistavat ”syrjinnästä vapaa alue”) eivät ratkaise syrjintään tai rasismiin liittyviä ongelmia. Ajattelemattomasti käytettyinä ne saattavat aiheuttaa juuri sitä, mitä vastaan niillä halutaan taistella.

 

 

Aminkeng A Alemanji tutkii rotuun, rasismiin sekä rasisminvastaiseen kasvatukseen liittyviä aiheita. Hänen tutkimuksensa tarkastelee monikulttuurisuudelle rakentuvia rasisminvastaisia koulutusohjelmia Suomessa. Parhaillaan Aminkeng A Alemanji toimii yliopisto-opettajana sosiaalisen syrjäytymisen maisteriohjelmassa (Master’s Degree Programme in Social Exclusion) Åbo Akademissa, Turussa. Hänen tämänhetkinen tutkimuksensa keskittyy Suomen ensimmäisen rasisminvastaisen puhelinsovelluksen kehittämiseen.

 

Alkuperäisen englanninkielisen artikkelin voi lukea täältä.